Elämyksiä Sääksmäen kulttuurimaisemissa!

Polkupyörät ja mieleisesi eväät mukaan! Pulahda viereiseen Vanajaveteen! Sauno 1800-luvun saunassa! Rentoudu luonnossa, tule kuulemaan tarinoita Sääksmäestä - ja niistä Helkavuoren hengistä!

Vai haluaisitko taiteellisen esityksen? Maistuisiko välipala vadelmapellolla? 

helkavaarain@gmail.com 

Olen harjulla, tosin vuoreksi sitä täällä Ritvalassa kutsutaan. Helkavuoreksi, joka on osa Hattelmalanharjun jatketta. Täällä kasvaa mäntyä, honkaa, petäjää.. Ehkä kuitenkin mäntyä näillä main. Kaarna houkuttelee koskettamaan. Kovaa. Sileää. Tulee mieleen pettuleipä.

Täällä on myös varpukasveja. Puolukkakausi on jo mennyt. Tänä vuonna puolukka maistui erityisen hyvältä. Karpaloita ei näy. Niitä ei täällä kasva. Mustikan varpuja on siellä täällä. Mustikan maku oli tavanomainen. Alempana kasvaa lehtipuita. Osa on eksynyt ylemmäs. Pari vaahteraa ja tammi sekä jokunen haapa, tervaleppä ja kynäjalava. Sammal tuntuu jaloissa pehmeältä kulkiessani kohti kiveä. Löytyisikö täältä vanha tammi. Tammi, joka kertoisi tarinan? Sanotaan, että tammi asettuu 300 vuotta, elää 300 vuotta ja tekee poislähtöä 300 vuotta. Suurin osa tässä kohtaa harjua on enintään 200-vuotiaita. Suurin osa jotain sadan ja niillä main. Kaadettu varmaan aikoinaan paljon talojen rakentamiseen.

Tänään on lauantai ja marraskuun 1. päivä. On iltapäivä ja kello on 15.05. Reilun parin tunnin päästä hämärtää. Syksy kulkee kovaa kyytiä. Talvi avaa vaippansa. Alhaalla siintävät peltojen kaistaleet näkyvät vielä selvästi, koska vielä ei ole lunta. Kesällä siellä kasvoi ohraa. Se oli hieno näky. Olen nyt puolivälissä harjua matkalla kohti uhrikiveä. Täällä en ole liiaksi ennättänyt käymään.

Katson taaksepäin ja siellä näkyy Rauhala, joka oli nyt toista vuotta yleisölle avoinna. Vadelmaa, tapahtumia, ohjelmaa, ruokaa ja juomaa. Helkavuori. Jatkan matkaa. Iso kivi siintää edessäpäin. Valtavan kokoinen murikka. Jotenkin mykistävä näky. Kuin männyt olisivat anteet sille tilaa olla. Piirittävät vain ympärillä. Kuin olisi paikka, jossa on kokoonnuttu.

Uhrikivi. Tässä jotain maagista. Tunnelma. Tuntuu, kuin kivi ottaisi sisäänsä. Haluaisi kertoa jotain. Mitä, en tiedä vielä. Menen lähemmäksi kiveä. Kosketan sen sammaleista pintaa ja maistan kallioimarretta, joita kasvaa siellä täällä. Tämä entisaikojen karkki maistuu salmiakilta. Tätä voisi hyödyntää enemmän, mietin. Vaikka ruoanlaitossa. Jälkiruoissa. Jäätelössä? Vadelma-kallioimarrejäätelö! Entä mitä tuolla onkalossa tai pienessä luolassa on? Asuuko siellä joku? "Onko siellä joku", kysyn. Salmiakin maku viipyilee suussa..

Jossain täällä on ollut aikoinaan dominikaanimunkkien pyhättö, pieni luostari, joskus 1200-luvun paikkeilla, kun Hämeeseen tultiin pakanoita käännyttämään. Siitä ei tosin ole enää mitään jälkeä. Mitään merkkejä en löydä. Tunnelma pyhästä tarttuu ja mielikuvitus laukkaa entisestään. Otan männystä kiinni ja laitan käteni sen ympärille. Sitten laitan korvan kiinni mäntyyn. Kuulen huminaa. Samaan aikaan toisella korvalla kuulen uhrikiven kolosta huminaa. Tuuliko siellä ujeltaa? Onko siellä joku? Tämä kivi on ollut tässä kauan ennen kristinuskoa.

Onkohan dominikaanimunkkien luostari ollut juuri tämän pyhän kiven lähellä? Kivelle on varmasti viety juoma- ja ruokauhreja. Linkittyy myös Helkajuhliin, Suomen vanhimpaan kansanperinnejuhlaan, jota on vietetty Ritvalan kylässä jo 1100 - 1200 -luvulla. Siinä on universaaleja hedelmällisyysriittejä ja sadon siunaukseen liittyviä elementtejä. "Millä sinua on ruokittu, kivi?" Onkalon humina vie vastauksen toisaalle. En saa siitä vielä kiinni.

Istuskelen pienemmällä kivellä, joka on lähellä uhrikiveä. Istuinkiveni on pehmustettu sammalella ja otan repusta termospullon ja kaadan kahvia ja otan korvapuustin. Hyvä paikka istua ja katsella. Voi kuinka kahvi maistuukin hyvältä luonnon keskellä! Tämä korvapuusti maistuu tosi hyvältä metsän keskellä! Metsän tuoksut siivittää entisestään makuelämystä. Ilma on happirikas. Hieman usvainen. Ilma seisoo, ja tässä on hyvä olla. Katsella ympärille. Tuntea luonto.

Taivaalla lentää viimeiset hanhet kohti toisia maita. Kurjet lähtivät jo pari viikkoa aikaisemmin. Majesteetillinen näky. Kirjoitan muistiinpanoja vihkooni: "Helkavuorella on sammallajikkeita paljon erilaisia, tämä kyseinen tuntuu kostealta. Jäkälää on vähän. Naavaa on puissa, samoin pitkäksi kasvanutta luppoa. Puhdasta, hyvä hengittää." Tässä voisi tarinoida. Ottaa lisää kahvia. Lauleleisi helkavirsiä. Tarinoisi tarinoita. Kalevanmittaisia runoja. Istua luonnon keskellä.

Kello on nyt yli neljän ja kohta alkaa hämärtää. Tunnelma muuttuu. Olen ollut melkein koko ajan uhrikiven edessä, pienen onkalon (pikku luolan suun) kohdilla. Pääsenkö kiven päälle? Siellä kasvaa pieni koivukin. Kasvanut jo kauan. Miten se pysyy tuossa? Mistä se saa energiaa? Siirryn hitaasti kiven taakse pikku jyrkännettä ylös. Kipuaminen kiven päälle tuntuu haastavalta. Jään nojaamaan kiven reunalle ja katselen taivaisiin kurkottavia mäntyjä. Tässä on hyvä. Puiden keskellä. Metsää halaen. Halaten minua.

Tunnen, kuinka maan energiat tuntuvat ympärillä. Helkavuoren henget. Helkavuoren Ukko. Vartija, varjelija. Paikanhaltija. Luonnon paikallisvoima tuntuu isolta. Luonnonhaltija? Maanhaltija? Suussa on vielä hyvä kahvinmaku joka resonoi entisestään luonnon kanssa. Haltijan läsnäolo tuntuu voimakkaalta, vanhalta, rauhalliselta. Tunnen, että tämä paikka on vanhojen energioiden maaperää. Pitää saada lisää kahvia.

Vieno tuuli kantaa järven tuoksua Vanajavedeltä harjun yli kohti uhrikiveä, jonka äärellä tarkkailen luontoa. Metsäkauriita näkyy kauempana. Niiden kulkureitti menee pellon poikki, muinaisen kauppapaikan läpi, jossa 1650-luvun paikkeilla oli krouvi, joka palveli Tyrvännön suunnilta tulleita Vanajaveden jäätien ylittäjiä aikoinaan. Täältä harjun päältä näkyy isot peltoaukeat. Viljavat Ritvalan pellot. Vanha kalmisto. Rauhalan vadelmatarha, jonka vierestä löytyi syksyllä pronssinen riipus. Niitä on löytynyt paljon vuosikymmenten aikana näiltä main. Tiirailen hetken kauriita. Niitä on viisi ja ovat tulossa minua kohti. Uskollisesti kulkureittejään pitkin. Ne eivät näe minua. Olen piilossa heiltä puiden suojissa. Hetki piilosilla.

Alkaa hämärtää. Jonkin läsnäolo tuntuu vahvalta, vaikka olen yksin. Onko se metsänväkeä? Johtuuko se elonkorjuun ja kekrin läheisyydestä? Tarvitseeko kivi lahjan? Voisiko tämän perinteen elvyttää? Voivatko olla maahisia? Vuorenpeikko? Asuuko Helkavuorella vuorenpeikkokin?

Syksyn viimeiset lehdet roikkuvat puissa. Niitä ei ole paljoa. Maaruskasta on vielä hyvin vähän jäljellä. Väriterapia tulee pääasiassa rauhoittavasta vihreästä: männyistä ja sammalpeitteestä. Vihreä rauhoittaa. Palaan takaisin lähtöpaikalle, isommalle uhrikiven sisääntuloaukolle, kiven tervehdyspaikalle tai lahjojen vastaanottamispaikalle. Jätin kassiini pienen palan korvapuustia. Päätän antaa sen kivelle. Vien sen kohti aukkoa. Heitän sisään. Toivon. Kuulen äänen. Kuulinko kiitoksen?

Palasin takaisin harjulle vielä kahtena peräkkäisenä lauantaina eli 8. ja 22.11.

Metsäily teki hyvää.

Lauantaina 22.11. lumi oli vielä maassa, ja illalla se oli jo sulanut pois. Iltapäivällä poikkesin taas harjulla. Pysähdyin.

Minua oli vastassa Helkavuoren peikko.